Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

La Vida Loca

28. syyskuuta 2009

Vaihtarijuttuja taas.. vastauksia kommentteihin ja muuta

Kammottavaa, tunnen laiminlyöneeni uskollista lukijakuntaani joka tätä menoa varmasti vielä hylkää minut. ;) Minulla välähti hetki sitten että olen saanut parikin kommenttia, joissa pyydettiin kertomaan esim. vaihtovuoden kustannuksista jne. enkä ole vielä kirjoittanut siitä aiheesta mitään !

"olis kiva kuulla siitä, miten sait vanhempasi suostuteltua vaihtoon.. ja mistä rahat? ja seki toki kiinnostais, kuinka paljon vuosi tuli kustantamaan? ilman omia ostoksia tietenkin :D"

Vanhempiani ei tarvinnut suostutella lainkaan. Isosiskoni oli ollut vaihto-oppilaana jo aikoinaan ja suostuttelutyö oli tehty jo aiemmin + vaihtovuoden positiiviset vaikutukset olivat näkyvissä ihan lähellä. Minulle tämä osuus vaihdosta oli siis helppo, vanhempani suorastaan kannustivat minua hakemaan ohjelmaan ja ostivat minulle joululahjaksi punaisen matkalaukun joka sitten matkasikin seuraavana kesänä kanssani Meksikoon.

Kustannukset suomen Rotaryn kautta ovat minimaalisen pienet: suurimmiksi pakollisiksi kustannuksiksi tulevat mieleeni..
- järjestelymaksu (250€)
- rotary-takki (mitä se maksoi?? ei mitään hajua mutta ei kallis)
- vakuutukset
- viisumi (72€)
- lennot (Helsinki-Mexico City-Helsinki 1500€, Mexico city - Minatitlan 120€, host-perheeni maksoi vuoden lopussa lentoni Minatitlan-Mexico city).
- orientaatioleiri Mexico cityssä (kolmisensataa dollaria, sisälsi ateriat, retkiä, mahtavan hotellin kaupungin keskusaukiolla sekä tukea ja turvaa lentomatkoilla ja ensimmäisinä päivinä.)

Kustannukset riippuvat paljon siitä minne asti on menossa, minun lentolippuni oli voimassa vuoden lähtöpäivästä, ja sain valita paluupäivän mieleni mukaan - tällaiset lentoliput taitavat olla niitä economy-luokan kalleimpia mutta ehdottomasti paras ratkaisu vaihto-oppilaalle. Esimerkiksi euroopassa lentoliput ovat halvempia ja kustannukset pienentyvät tältä osin (ainakin aluksi, on myös hyvä ottaa huomioon maan yleinen hintataso sillä vaikka maahan lentäminen olisikin halpaa voi siellä asuminen olla kallista ja lopulta rahaa menee ihan yhtä paljon kuin jos olisikin lähtenyt jonnekin kauemmas. Paljon riippuu maasta.)

Rotary järjestää vuoden aikana myös retkiä, joille voi halutessaan osallistua. Meksikossa yleisin retki on ruta maya, ja sille osallistuvat lähes kaikki. Miedän piirimme järjesti kaksi rutaa, Ruta Mayan sekä Ruta Colonialin, enkä todellakaan suosittele kenellekään jäämistä pois näiltä vaihtarien yhteisiltä matkoilta. Ikinä. Missään tapauksessa. Näiden matkojen arvo on paljon suurempi kuin mitä rahassa voi mitata.

Retket: (sisältävät majoituksen, sisäänpääsyt turistikohteisiin sekä ruokailun.)
Ruta Maya n. 800 usd, (kesto n. 2vko)
Ruta Colonial n. 550€ (kesto n. 2vko)
Ruta Tajin 0€ (kesto alle vko)
Encuentro Nacional de Zacatecas n. 400 usd (kesto 5 pvä)
Tervetuliaisjuhla Tuxtepec 0€, (kesto n. 1 vko)
Tapaaminen Veracruz 0€
Piirikonferenssi Veracruz 0€

En oikeasti edes muista (hälyttävää!!) kaikkia näitä rotaryn järjestämiä juttuja, kaikki pakolliset olivat meille maksuttomia ja klubit maksoivat kuljetuksen kohteisiin. :)

Joitakin kuluja voi aiheutua jos vaihto-oppilas joutuu itse kustantamaan koulupuvut, kirjat jne. Minulla oli sellainen perhe joka totesi heti kättelyssä kohtelevansa minua kuin omaa tytärtä joten sain koulupuvut sunmuut itselleni ilmaiseksi. Kirjojahan ei ollut minun koko koulussani koskaan nähtykään, joten niihinkään ei palanut rahaa.

Tällä tavalla summaten vaihtovuosi voi vaikuttaa kalliilta jutulta mutta sen arvoa ei - ihan OIKEASTI - voi rahassa mitata. Nykyisessä rahan pyörittämässä maailmassa voi kuulostaa kornilta todeta rahan olevan vain rahaa, mutta itse ainakin rahakirstun päällä istumisen sijaan käytän mieluummin rahani johonkin sellaiseen josta saamani muistot kulkevat mukanani läpi elämän.

Puspus. :)

edit!

Pengoin hiukkasen tuotta meksikonaikaista blogiani, ja löysin tällaisia erityisiä sivuja:

Tunnisteet: , , , ,

24. syyskuuta 2009

Hammasfobia.....

Minulla on vuosi vuodelta paheneva/pahentunut hammaslääkäripelko, ja oli todella kovien ponnistusten takana että sain varattua itselleni ajan edes hammastarkastukseen - olin näet aivan varma että puoliksi lohjennut hampaani olisi joko pakko poistaa tai juurihoitaa. Pääsin kuitenkin kunnialla hammastarkastukseen ja selvisi että homma hoituisi "ihan vaan" poralla ja muovipaikalla, käyntikertoja varattiin 2 kpl. JA NÄMÄ KÄYNTIKERRAT OLIVAT EILEN JA TÄNÄÄN!

Eilinen meni tosi huonosti; itkin koko vastaanoton ajan ja olin niin kauhuissani ja paniikissa ettei mitään meinattu saada tehtyä, ja minua vihloi hirvittävästi KOLMESTA (3!!!) puudutuksesta huolimatta. Olin varma että tämä antoi sinetin hammaslääkärissä käynneilleni ja palaisin hammaslääkärin penkkiin aikaisintaan kahdenkymmenen vuoden päästä. Ihana hammashoitaja kuitenkin kertoi, että pelkopotilaan on mahdollisuus saada rauhoittava lääke tuntia ennen vastaanottoaikaa, ja päätimme kokeilla sitä tänään. Ajatus rauhoittavasta ei lohduttanut ja nyyhkytin yksin huoneessani useita tunteja sekä kokemaani järkytystä että tulevaa koitosta. En myöskään saanut yöllä peloltani nukutuksi.

Päivä töissä meni kuin sumussa - en muista lainkaan mitä olen tänään tehnyt. Kävin salaa nyyhkimässä nurkan takana tasaisin väliajoin enkä ollut saada evääksi tekemääni herkkusalaattia alas - olin varma että tämänpäiväinen olisi hirveä kokemus.

Olin vastaanotolla tunti ennen varaamaani aikaa, ja sain lääkkeeni. Istuin odotushuoneeseen pelaamaan kännykälläni TETRISTÄ (:D!!!) sillä en uskaltanut katsella ympärilleni. Pelkäsin vähän lääkkeen vaikutusta, menisinkö ihan pökkeröiseksi vai miten kävisi?

Lääke auttoi minun kohdallani todella hyvin enkä tirauttanut kyyneleen kyyneltä koko operaation aikana ! En myöskään kärsinyt samasta vihlonnasta kuin eilen. Lähdin hammaslääkärin vastaanotolta hymyssä suin - ensimmäistä kertaa ainakin viiteentoista vuoteen ;).

Niin sitä ihminen vain selviää kaikesta, vaikka minä olenkin niitä jotka istahtavat mieluummin sähkötuoliin kuin hammaslääkärin tuoliin. Olen todella ylpeä itsestäni! Voitin pelkoni kaksi kertaa peräkkäisinä päivinä, ja pelko on varmasti nyt myös pari astetta lievempää, kun tiedän ratkaisun löytyvän. Hyvä!

Oli pakko jakaa tämä kokemus täällä blogissa, sillä olen niin HELPOTTUNUT ! :))

Tunnisteet:

21. syyskuuta 2009

Vaikea päätös?

Päässä muutamia viikkoja pyörinyt ajatus on hiljalleen muodostumassa päätökseksi. Olen pelannut 8-vuotiaasta lähtien lentopalloa intensiivisesti ja rakkaudella. Varsinkin varhaisessa teini-iässä urheilu oli minulle suuri intohimo ja elämän kiintopiste. Joskus ollessani 16-vuotias minulla todettiin rakenteellinen vika alaselässä (jonkinlainen välilevyrappeuma, what?) joka estäisi päivittäisen intensiiviharjoittelun jota siihen aikaan vielä harrastin (viikko-ohjelmaan kuului 3 x aamuharjoitukset + 3-5 x iltaharjoitus + kuntosali + pelit), ja alamäki lentopallon suhteen alkoi hiljalleen - minua kun ei kiinnostanut mikään muu kuin huipulle pääseminen ja miten huipulle pääsee ilman harjoittelua?

Lopulta selkäongelmani ei ollutkaan ihan niin vakava kuin miltä se aluksi kuulosti (lääkäri oli kieltänyt kaiken hyppimisen ja juoksemisen) mutta terävimmän kärjen harjoittelumotivaatiolta se oli jo ehtinyt viedä. Nyt olen sinnitellyt nelisen vuotta huonolla motivaatiolla harjoituksissa ja peleissä miettien että onko tämä nyt sitä mitä lentopallolta haluan?

Tällä hetkellä minulla olisi pelipaikka naapurikaupungin naisjoukkueessa jossa muut pelaajat ovat minun lisäkseni paria poikkeusta lukuunottamatta 15-vuotiaita. Harjoitukset ovat 3-4 kertaa viikossa, ja vuoden 2009 puolelle on ilmoitettu yli 10 sarjapeliä (siis kolmen kuukauden sisälle). Harjoitusringissä on n. 12 pelaajaa (karkea arvio, kuitenkin huomattavasti yli lentopallojoukkueellinen) joten kilpailu pelipaikoista on kovaa ja valmentajan mukaan kentällä ovat vain ja ainoastaan ne jotka jaksavat harjoitella - kuulunko minä tähän ryhmään? En. Minä haluan pelata, en harjoitella.

Eikä sekään itse asiassa ole ongelma: aina löytyy porukoita joiden kanssa voi käydä ihan vaan pelailemassa vaikka kerran viikossa, eikä kukaan syyllistä vaikket aina jaksaisikaan olla paikalla - se kuulostaa tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni sopivalta ratkaisulta paljon enemmän kuin hiki otsalla-puurtamista vaativa kilpaurheilu. Mikä tässä sitten on niin vaikeaa?

On vaikeaa luopua jostain sellaisesta, johon on hirvittävän tottunut. Pitäisikö minun siis ilmoittaa valmentajalleni, että väistyn niiden tieltä jotka tosissaan haluavat harjoitella? Moni näistä joukkueeni 15-vuotiaista voi ihan hyvin vielä päästä huipulle lentopallossa, mutta minun aikani on jo auttamatta ohi, sillä en usko riittävää motivaatiota enää löytäväni vaikka hetkittäin haluaisinkin. Pelipaikasta luopumista helpottaisi se, etten ole erityisen läheinen joukkueeni kanssa. Minulla ei yleensä ole vaikeuksia sopeutua uusiin porukoihin, mutta tässä tapauksessa se, että muut ovat tunteneet toisenta pikkutytöistä lähtien, ovat samassa koulussa ja hengaavat samoissa porukoissa vapaa-ajallakin (+ tähän vielä päälle se 5 vuoden ikäero, 15-vuotiaan maailma on kuitenkin vielä hyvin erilainen kuin omani ) on saanut aikaan sen etten tunne kuuluvani porukkaan. ( Älkää siis käsittäkö väärin, porukka on todella mukavaa mutten vain keksi mistä puhuisin heidän kanssaan. Ei mitään henkilökohtaista siis :) )

Muutama päivä sitten mietin että mistä minä oikeastaan edes tykkään - kirjoitin suurpiirteisen listan joka näytti suurinpiirtein tältä: leipomisesta, suklaasta, pienistä koirista, kieltenopiskelusta, lukemisesta ja kirjoittamisesta, filosofiasta ja psykologista, ruuanlaitosta, aurajuustosta, piirtämisestä ja askartelusta, matkustelusta, musiikista ja valokuvaamisesta. En lisää lentopalloa tähän listaan - miksi siis minä (aikuinen ihminen?) kiduttaisin itseäni sellaisella harrastuksella joka ei ainakaan tällä hetkellä tunnu olevan minua varten? Tiedän tältä istumalta ainakin yhden porukan jonka kanssa voisin käydä rennolla otteella pelailemassa kerran viikossa ilman kamalia paineita. SE kuulostaa kivalta.

Ehken silti soita valmentajalleni vielä tänään, kenties huomenna.. Mietitään nyt vielä vähän.

Tunnisteet: ,

10. syyskuuta 2009

Espanjaa kansalaisopistossa.. wehee!

Kerroin aiemmin että olin aikonut ilmoittautua kansalaisopiston espanjantunneille mutta ilmoittautuminen oli mennyt minulta ohi. Soitin kuitenkin opistolle ja minulle kerrottiin että vapaita paikkoja oli jäljellä useassa ryhmässä, joten ilmottauduin espanjan neloskurssille (joka siis oli esitteen mukaan vaativin). Ensimmäisen tunnin jälkeen meksikolainen opettaja totesi ettei minun ole järkeä tulla sille kurssille, ja suositteli ennemminkin toista ryhmää jossa ei niinkään käytäisi läpi kielioppia, vaan kyseessä olisi nimenomaan keskustelukurssi - päätin vaihtaa ryhmää.

Kerroin opettajalleni haluavani hieman myös kielioppiopintoja, sillä en rehellisesti sanottuna tiedä espanjan kieliopisto yhtään mitään: kaikki kielitaito on opittu kokeilemalla, kuuntelemalla ja erehtymällä. Puhun (ainakin omasta mielestäni?) hyvää ja sujuvaa espanjaa, mutta haluan pyrkiä täydellisyyteen kieliopin kanssa ja täydentää sanavarastoani. Olen nyt käynyt kaksi kertaa tällä keskustelukurssilla ja kyllä siitä ihan varmasti jotain hyötyä on - harjoitusta puhumiseen tulee ainakin kerran viikossa, ja tämän lisäksi teen vielä kirjoitustehtäviä joita opettaja minulle antaa. Aika kiva.

pusi!

Tunnisteet: ,

Kolumnia

Tällainen kolumni oli viimeviikolla paikallislehdessä. Jos tässä ei näy kunnolla niin juttu löytyy myös TÄÄLTÄ. :)

Tunnisteet: ,