Vieraita muilta mailta

Meksikolaiset vieraani lähtivät tänä aamuna kohti kotia pitkän matkan jälkeen. Ohjelmassa oli ensin viikko Saksassa, viikko Belgiassa ja tämä viimeinen viikko minun kanssani Suomessa. Kotiin tultuani tänään löysin huoneeseeni piilotetun ihanan kirjelappusen yhdeltä kolmesta vieraastani. Ihana, liikutuin kyyneliin.

Seuraavia vieraita saankin odottaa elokuun 10. päivään.

I want more life, fucker. Mitä on olla ihminen?

Heheh. Nyt kun olen päässyt vauhtiin näissä arkistojen penkomisissa, niin päätin julkaista tässä erään toisenkin harjoitustyön lukioajoilta. Olen joskus maininnut tästä tehtävästä blogissakin, koska koin sen melko vaikeaksi silloin. Voisiko joku Blade Runnerin nähnyt filosofi kertoa onko tässä mitään järkeä? Sain tästä muistaakseni 5/6 pistettä.

I want more life, fucker. Mitä on olla ihminen?

Blade Runner on vuoden 2019 Los Anglesesiin sijoittuva kyberpunkia edustava sci-fi-noir-elokuva. Elokuvan käsikirjoitus perustuu Philip K. Dickin romaaniin "Do Androids Dream of Elecric Sheep?"

Elokuva sijoittuu tulevaisuuteen, jossa monet ihmiset ovat jättäneet loppuunkulutetun maan ja siirtyneet erilaisiin siirtokuntiin, joissa käytetään työvoimana geneettisesti tuotettuja replikanteiksi kutsuttuja olentoja. Tyrell Corporationin suunnittelemat Nexus-6-replikantit ovat fyysisesti ihmisen kaltaisia mutta niiltä puuttuvat tunteet ja inhimillisyys. Ne ovat myös ylivertaisesti ihmisiä voimakkaampia ja ketterämpiä, sekä erityisen älykkäitä. Replikantit ovat Maassa laittomia, ja niitä metsästävät ja eliminoivat erikoistuneet poliisiyksiköt: Blade Runnerit.

Elokuvan alussa määrätään työkomennukselle entinen Blade Runner Deckard, jolle annetaan tehtäväksi eliminoida maassa piileskelevät replikantit Roy Batty, Leon, Zhora ja Pris. Näillä Nexus-6-mallin replikanteilla on tunneälyn kehittymisen estämiseksi vain neljä vuotta elinaikaa. Replikantit tulevat kuitenkin tietoisiksi itsestään, ja tulevat maahan etsimään luojaansa voidakseen vaatia tältä lisää elinaikaa. Tyrell Corporationin johtajalla on sihteerinään kokeellinen replikantti Rachel, jolle on asennettu keinotekoisia muisti-implantteja, joiden avulla hänen oletetaan selviävän tunteidensa kanssa - hän ei itse vielä elokuvan alussa tiedä olevansa replikantti ja käyttäytyykin muista replikanteista poiketen.

Elokuva itsessään oli äärimmäisen tylsä - hidas tempo, synkkä visuaalinen ilme (savu, keinovalot, pimeys, sade) sekä surkea piipittelevä soundtrack saivat silmät lupsahtelemaan useaan otteeseen, vaikka tarinan juonessa kaikkine syvämerkityksineen olisi ollutkin ainesta paljon parempaankin. Elokuvan filosofiset meritykset ja monitulkinnalliset yksityiskohdat antoivat kuitenkin paljon anteeksi.

Mielenkiintoisimmaksi tulkinnanvaraiseksi seikaksi elokuvassa nousee kysymys siitä, onko Deckard oikeasti ihminen, vai replikantti. Paljon kannatusta saaneen tulkinnan mukaan Deckard voisi olla Rachelin tavoin kokeellinen replikantti, ns. "täydellinen luomus" jolle on annettu entisen Blade Runnerin muistot, joiden ansiosta hän ei tule edes epäilleeksi omaa minuuttaan ja identiteettiään. Tätä tulkintaa tukevat useat yksityiskohdat, kuten unessa esiintyvä yksisarvinen (josta Gaff paljastaa olevansa tietoinen jättämällä elokuvan lopussa yksisarvis-origamin Deckardin ovelle), sekä replikanteille tyypillinen silmien kimallus. Toisaalta, jos Deckard on itsekin replikantti, miksei hän kestä saamiaan iskuja paremmin tai pysty antamaan samalla mitalla takaisin? Jos Deckard todella olisi replikantti, olisi elokuvakin huomattavasti mielenkiintoisempi. Itse kuitenkaan en tullut edes ajateleeksi tällaista vaihtoehtoa ennen taustatyön tekemistä ja toista katselukertaa. Deckardin ihmisyydelle tuntuu kuitenkin olevan huomattavasti enemmän perusteluja, kuten esimerkiksi paheet ja puutteet, joita lähes täydellisillä replikanteilla ei ole. Lisäksi Roy Battyn kuolinsanoissa ei olisi järkeä, jos Deckard olisi hänen laillaan replikantti: "I've seen things you people wouldn't believe..." Voisiko toisaalta olla mahdollista, ettei Batty tiennyt Deckardin todellista minuutta?

Toinen kysymyksiä herättävä seikka elokuvassa on replikanttien tietoisuus omasta itsestään, kuolemanpelko sekä halu elää ja kokea enemmän kuin mihin heihin asennettu neljän vuoden elinikä riittää - kaikki nämä ovat inhimillisiä piirteitä. Ovatko replikantit koneita vai ihmisiä? Eräs replikanteista siteeraa elokuvan aikana filosofi René Descartesia: "Ajattelen, siis olen". Descartes epäili kaikkea, mutta oli varma siitä, että henkisen minän (ajattelevan mielen) on oltava olemassa - siis replikanteilla on oma henkinen minänsä. Miksi heitä sitten ei kohdella kuin ihmisiä? Filosofisen aatesuunnan, eksistentialismin mukaan ihmisyys ei ole ennalta määritettyä, vaan jokaisella on vapaus valita oma tapansa elää ja toteuttaa omaa ihmisyyttään sekä luoda merkitys omalle elämälleen. Näinkin ajateltuna itsenäisesti ajattelevat replikantit ovat enemmän kuin koneita - mutta riittääkö ihmisyyteen vain tunne siitä, että on ihminen? Kuka määrittelee ihmisen?

Kokeellisen replikantin Rachelin kohdalla nousee esiin eräs keskeinen filosofinen ongelma. Tälle on annettu elokuvassa identiteetti - muistot ja kokemus omasta elämästä. Tämä identiteetti ei kuitenkaan ole hänen omansa, hän ei ole luonut sitä itse - todellinen persoonallisuus ja identiteetti kehittyvät vain nähtyjen ja koettujen asioiden kautta. Identiteetti ja muistot ovatkin itseasiassa Tyrellin sukulaistyttären. Kuka Rachel siis lopulta on? Onko hän vain klooni, vai onko hänellä oma henkinen minuutensa? Jos muistoni tai jopa koko aivoni vaihdettaisiin toisen ihmisen kanssa, kumpi olisi lopulta kumpi? Kun Rachel alkaa epäillä omaa (annettua) minuuttaan, hän tulee samalla luoneeksi oman tarinansa, ja siten myös oman identiteettinsä. Onko Rachel enää replikantti? Onko Rachel enää replikantti rakastuessaan Deckardiin? Mikä Deckard on?

Elokuvan loppupuolella Roy Batty kuitenkin löytää itsestään jotain, minkä piti olla replikantille mahdotonta - empatian. Kohtauksessa Deckard ja Batty ovat ensin leikkineet kissa ja hiiri-leikkiä yrittäen saada toisensa päiviltä. Deckardin joutuessa hengenvaaraan Batty kuitenkin pelastaa hänet, vain hetki ennen omaa kuolemaansa. Tässä kohtauksessa hämärän peittoon jää kyyhkysen merkitys - mistä se on tullut, miksi, onko se aito, mitä se symboloi?

Elokuvan loppukohtauksessa Deckard päättää karata rakastamansa replikantin, Rachelin kanssa. Kuinka ihminen voi rakastua koneeseen? Miten kone voi rakastua? Miten suhde ihmisen ja replikantin välillä voisi toimia? Kohtauksessa Deckardin päässä kuullaan sanat "It's too bad she won't live! But then again, who does?" Rachel ei ehkä eläisi pitkään, mutta ihminenkään ei ole ikuinen. Onko siis ihmisyyden kannalta merkitystä sillä, kuinka kauan elää?

Arkistosta

Kaivelin koneeni arkistoja, ja löysin sattumalta erään harjoitustekstin lukion loppumetreiltä. Julkaisen sen nyt täällä, koska tämä on mielestäni jotenkin.. No niin. Kertokaa te. Tämä on siksi ajankohtainen että Meksikon host-perheeni siskot ovat tulossa ensiviikolla viikoksi kylään, ja elokuun puolivälissä saan vieraikseni host-veljeni ja yhden yhteisen kaverimme. Kivaa, mutta samalla pelottavaa.

Mikko-Pekka Heikkinen kolumnoi Helsingin Sanomissa 15. heinäkuuta 2006 aiheesta "Suomi on kaunis ja kämäinen". Kirjoituksessaan Heikkinen moittii niin suomalaisia kaupunkeja kuin luontoakin, eikä vähemmälle huomiolle jää myöskään tavallinen Suomen kansalainen, jota hän tulee kuvailleeksi mm. tatuoiduksi kaljakorstoksi, töykeäksi ja epäkohteliaaksi. Heikkisen mukaan kauneinta suomea löytyy ainoastaan Etelä-Suomen kaupungeista ja lapin metsistä - kaikki muu on vain karmeita betonipunkkereita ja kulahtaneita valomainoksia. Herää kysymys, kuinka kukaan Suomalainen saattaakaan pitää omaa kotimaataan näin vähässä arvossa?

Ulkomailla ihmiset pitävät Suomea kylmänä ja teknologisena maana, jossa hiljainen kansa syö pingviininlihaa ja saunoo. Suomen korkeatasoinen koulutusjärjestelmä on maailmankuulu. Nokia tunnetaan kaikkialla maailmassa ja Martti Ahtisaari sai juuri nobelin rauhanpalkinnon - Suomea arvostetaan maailmalla paljon enemmän kuin edes itse tajuamme. Heikkisen kohdalla nousee esiin suomalaisille äärimmäisen tyypillinen vähättely ja aliarvostus niitä asioita kohtaan, joita itsellä on: naapurilla on hienompi auto - tai ruotsalaiset naiset ovat suomalaisia kauniimpia.

Heikkisen olisi ehkä syytä hakea hieman perspektiiviä ulkomailta ja muuttaa suomesta pois vaikka vuodeksi tai pariksi. Ulkomailla asuessaan ihminen huomaa oman maansa mansikkaisuuden ja koti-ikävä kulkee sydämessä kaiken aikaa. Kaukana Suomesta oppii arvostamaan jopa räntäsadetta ja lumitöitä - salmiakista puhumattakaan.

Oleskeltuani itse ulkomailla vasta muutaman kuukauden, sain kanssaihmisiltäni moitteita hiljaisuudestani ja sulkeutuneisuudestani - heidän mielestään oli väärin, etten minä jaksanut aina harrastaa kevyttä small talkia tai kiljua innosta aina nähdessäni jonkun, jonka tunsin. Arvostelu suretti minua ja pidinkin paljon yhteyttä Suomeen kertoen kohtaamastani epäoikeudenmukaisuudesta. Minua neuvottiin pitämään kiinni omasta Suomalaisuudestani ja kertomaan arvostelijoille miksi käyttäydyin niin. Ennen kaikkea minua kuitenkin neuvottiin olemaan ylpeä siitä mitä olin ja puskemaan eteenpäin - milläs muullakaan kuin kuuluisalla suomalaisella sisulla! Jälkeenpäin ajateltuna elämääni olisi helpottanut suunnattomasti, jos olisin malttanut päästää jo heti kättelyssä irti suomalaisesta jääräpäisyydestäni (sisustani!) ja lakannut ajattelemasta kuinka olen suomalainen ja juuri tällainen antisosiaalinen mököttäjä on suomalaisen oltava. Siis juuri sellainen millaiseksi Heikkinen kolumnissaan suomalaisen kuvailee.

Vieraassa maassa ja kulttuurissa minulta kysyttiin usein kysymyksiä Suomesta - monelle ei ollut selvää edes Suomen tarkka sijainti, ja monet erehtyivät jopa luulemaan, että Finlandia oli vain yksi yhdysvaltain osavaltioista. Tässä tilanteessa huomasin olevani ikäänkuin suomi-kuvan suurlähettiläs. Ihmiset, jotka eivät olleet koskaan ennen edes kuulleet suomesta, kertoivat minut tavattuaan haluavansa ehdottomasti matkustaa heti seuraavalla lomalla Suomeen. Näytin kuvia lapin tuntureista ja tykkylumesta kuusen oksilla, sekä tietenkin poroista ja joulupukista vahvistaen samalla Suomeen liitettyjä stereotypioita lumen ja jään maana. Nyt olen kuitenkin kauhuissani - Meksikolaiset ystäväni aikovat tulla katsomaan sitä upeaa ja kaunista Finlandiaa ihan paikan päälle eikä minulla tietysti ole aavistustakaan minne minä heidät voisin viedä nolaamatta itseäni totaalisesti. Pahinta tässä on, että olen tätä pohtiessani huomannut ajattelevani lähes Heikkisen tavoin: minun olisi kiidätettävä vieraani Helsinkiin ja siitä Lappiin - toivoton juttu. Tosiasia kuitenkin on, että he tulevat ihastumaan jo nähdessään Haminan ankkalammen tai Helsingin raitiovaunut. Sama ilmiö toteutui minun kohdallani ulkomailla - minulla on tuhansittain kuvia paikallisista eläimistä, kasveista, hedelmäpuista ja jopa roskalaatikoista, ihan vain siksi että ne olivat minulle ulkomailla eksoottinen ja kiehtova asia. Heikkisen tavoin kuitenkin myös minä olen suomen estetiikan suhteen kriittinen, ja siksi huolissani vieraitteni viihtyvyydestä. Tätä minun ei kuitenkaan tarvitsisi olla - Suomi on kaunis ja ehkä kämäinenkin, mutta mitä sitten? Tämä on minulle koti ja olen siitä ylpeä.

Prinssi

Vein tänään prinssini valtakuntaa puolustamaan ja minusta tuli siis samalla tuore inttileski. Tämän verran olisi nyt odoteltavaa:

Onneksi meillä on täällä Haminassa mahdollisuus käydä armeija, ja siksi L ei olekaan kuin parin kilometrin päässä tästä meiltä. Ei sieltä silti ainakaan kahteen viikkoon nyt aluksi pääse :D

Puspus.

Tosielämän prinssit

Minulla on auto. Ajoin autoani tavalliseen tapaan viime lauantaina - olin matkalla paikalliselle huoltoasemalle ostamaan ruokaa. Kiihdyttäessäni moottoritielle autoni lähti heittelehtimän hurjasti ja olin jo varma että tämä on menoa nyt. Sain kuitenkin kuin ihmeen kaupalla pidettyä auton hallinnassani. Saavuin huoltoasemalle pelästyneenä ja tein ostokseni - palatessani parkkipaikalle huomasin renkaan olevan puoliksi tyhjillään. Samassa autoni viereen ilmaantui lauma n. 50-60-vuotiaita miehiä: "tyttö, ootko huomannu että sun autosta on rengas puhki?"

Renkaasta löytyi isokokoinen mutteri.

Tiedän kyllä teoriassa miten rengas vaihdetaan, mutten silti ikimaailmassa saisi sitä itse irti, saati että uskaltaisin ajaa enää renkaanvaihdon jälkeen. Nämä arkielämän prinssit pelastivat päiväni vaihtaen minulle vararenkaan alle viidessä minuutissa - tarkastivat vielä rengaspaineetkin. Tuomio: herrasmiehiä on sittenkin olemassa, ja vielä Suomessa!

pus.

Puuttua vai eikö puuttua?

Minulla on moraalinen pattitilanne. Erään tutun tutun tuttu (henkilö Z) seurustelee henkilö X:n kanssa. Henkilö X on lähetellyt seksintarjous-tekstiviestejä tiettävästi (siis aivan varmasti) ainakin yhdelle, luultavasti useammallekin henkilölle. Tulisiko tilanteeseen puuttua, ja kertoa epäilyistä henkilölle Z, vai antaa asian olla? Omalle kohdalleni ajateltuna todellakin toivoisin että joku puuttuisi, ja kertoisi minulle viipymättä mitä selkäni takana tapahtuu. Kukaan ei ansaitse tulla petetyksi. Joidenkin mielestä tekstiviesti on vain tekstiviesti, eikä sillä ole painoarvoa ellei mitään oikeasti tapahtu. Itse en kuitenkaan koskaan enää edes puhuisi miehelle, joka lähettelisi vastaavia tekstiviestejä muille naisille. Ovatko jotkut sitten vapaamielisempiä vai mikä tämä juttu nyt on? Hankalammaksi asian tekee se, etten käytännössä edes tunne tätä tutun tuttua henkilöä Z, miksi siis puuttuisin hänen elämäänsä? Kuitenkin, kaikki Z:n lähipiirissä tietävät tästä, eikä kukaan ole ilmeisesti hänelle tästä kertonut. VAI sulattaako Z vapaahetoisesti tällaisen kohtelun?

Monet eivät tunnu haluavat sekaantua vastaaviin tilanteisiin, koska ilmiantaja saa usein pettäjän vihat niskoilleen. Toisaalta, minkäs virheen minä olen tässä tehnyt? Enkä minä ole näitä juttuja silkkaa ilkeyttäni hatusta vetänyt.

Toistaiseksi annan asian olla, vaikka mieli tekisi kertoa.

Mitä itse tekisitte tässä tilanteessa?